Korona-ajan kokemukset ja kirkkotilat

Ensimmäiset tutkimukset pandemian vaikutuksesta jumalanpalveluselämään ovat juuri ilmestyneet. Uskontoja laajasti käsitellyt British Ritual Innovation under COVID-19 nosti esiin kiinnostavia kirkkotilaan liittyviä huomioita. Toisin kuin monilla muilla uskontokunnilla Englannin kirkon papit kokivat virtuaaliset jumalanpalvelukset säännönmukaisesti huomattavasti vaikuttavampina kuin seurakuntalaiset. Tutkijat arvelivat tämän epäsuhdan syntyneen siitä, että papit striimasivat palveluksia omista kirkoistaan, kun taas seurakuntalaiset seurasivat niitä omilta laitteiltaan ja jäivät vaille toimittajien fyysistä kokemusta. 

Muutoin yleinen kokemus läpi tutkimukseen osallistuneiden uskontokuntien oli, että virtuaaliset rituaalit ovat mahdollisia, mutta kaikilla mittareilla mitattuna vähemmän vaikuttavia kuin fyysisissä tiloissa tapahtuvat. Erityisiksi ongelmakohdiksi nousivat yhteisöllisyys ja fyysistä läsnäoloa perinteisesti edellyttävien riittien toimittaminen. Jälkimmäisiin lukeutuivat etenkin hautaus ja muut suremiseen liittyvät riitit. Tätä vastoin tilallinen imaginaatio toimi paremmin niissä palveluksissa, joihin osallistuttiin omaehtoisesta kiinnostuksesta kuten vaikkapa pyhiinvaelluksissa, joiden merkitys on korona-aikana noussut. 

Kirkkotilan historialliset perustyypit

Äkkiseltään brittiläisen tutkimuksen havainnot vaikuttavat myös Suomen oloihin sovellettavilta. Olen itse pohtinut suomalaista tilannetta Richard Kieckheferin (Theology in Stone. Church Architecture from Byzantine to Berkeley. 2004.) kirkkotilajaottelun pohjalta. Oma ajatukseni on, että Kieckheferin kirkkotilojen päätyypit kertovat paljon siitä, millainen jumalanpalvelus virtuaalipalveluksen järjestäjillä on ollut mielessä ja miten he ovat pyrkineet pandemia-aikana siirtämään tämän kokemuksen verkkoon.

Kieckhefer jakaa kirkkotilat kolmeen päätyyppiin: perinteiseen sakramentaaliseen, perinteiseen protestanttiseen ja moderniin yhteisölliseen. (Kieckhefer 2004, 15.)

Perinteiselle sakramentaaliselle kirkkotilalle on tyypillistä tilan dynaamisuus ja liike. Jumalanpalvelus tapahtuu tilan monissa eri osissa, joiden välillä kirkkokansa ja toimittajat liikkuvat. Tilan keskipisteenä on alttari, jolla messu toimitetaan. Tilaan kuuluu paljon symboliikkaa, joka avautuu eri tavoin kokemuksen ja opetuksen myötä, josta hyvänä esimerkkinä voisi olla idän kirkon perinteinen mystagoginen katekeesi.

Perinteiselle protestanttiselle tilalle taas on tyypillistä painopisteen asettaminen kuulemiseen ja näkemiseen. Tästä kertovat muun muassa kirkonpenkit, jotka asettavat kirkkokansan ja toimittajat omalle paikalleen istumaan ja seuraamaan saarnatuolista kuuluvaa sanaa. Tilan tarkoituksena on opettaa ja sivistää seurakuntalaisia ja sen symboliikka on vähäinen. 

Moderni yhteisöllinen tila on taas rakennettu koko seurakunnan aktiivista osallistumista varten. Siinä on otettu huomioon seurakunnan tarpeet kokoontua yhteen, tulla yhdeksi ja suuntautua maailmaan keskinäisen vuorovaikutuksen kautta. Painopisteenä on vieraanvaraisuus, symboleita on jonkin verran ja huomio siirtyy niiden välillä ilman, että mikään liturgisista keskuksista nousee välttämättä erityisesti toisten yläpuolelle.

Kirkkotilan perustyypit verkossa

Mielestäni kaikki kolme Kieckheferin päätyyppiä ja niiden edustama jumalanpalvelusihanne taipuvat verkkoon, mutta hyvin eri tavoin. Helpointa tämä on perinteisen protestanttisen palveluksen kohdalla, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea jumalanpalveluksen auditiivisiin elementteihin sanaan, saarnaan, esirukoukseen ja musiikkiin. Kyse on tällöin jo pitkään tehtyjen radio- ja tv-palvelusten toisintamisesta pienemmän lähiyhteisön kohdalla verkon välityksellä. 

Myös perinteinen sakramentaalinen palvelus taipuu verkkoon, mutta selvästi vaikeammin. Brittiläisessä tutkimuksessa tämä tuli esiin esimerkiksi siinä, kuinka nuorempi sukupolvi avusti iäkkäämpiä katolilaisia ottamaan osaa päivittäiseen messuun verkon välityksellä. Verkkokokemuksesta tulee tällöin eräänlainen perinteisen messun kavennettu versio: Seurakuntalainen seuraa etänä omassa kirkossa tapahtuvaa palvelusta ja ottaa siihen osaa näkemisen ja kuulemisen välityksellä. Hänen osallistumistaan ja osallisuuttaan tukevat omat aiemmat kokemukset, oma muisti ja imaginaatio, johon esimerkiksi eukaristinen adoraatio ja hengellinen kommuunio rukouksineen tarttuvat. Kokemus voimistuu ja todellistuu hybridipalveluksissa, joihin voi kuulua siunatun sakramentin nauttiminen palveluksen jälkeen esimerkiksi kirkkotilassa tai kotiin toimitettuna. 

Samalla tavoin haastavammaksi on osoittautunut modernin yhteisöllisen jumalanpalveluksen toteuttaminen verkossa. Sen osalta erityisenä kysymyksenä on yhteisöllisyyden toteuttaminen vuorovaikutuksellisesti ja kokemuksellisesti tavalla, johon yksisuuntainen striimaus ei taivu. Esimerkkinä tästä brittiläisessä tutkimuksessa nousi esiin Zoomin käyttö ja sen tuomat uudet kysymyksenasettelut, joihin kuuluu osallisuuden ohella myös kysymys vallasta ja rakenteista. Verkon yhteisöllisiä palveluksia johtavat helposti ne, jotka pystyvät omaksumaan tämän roolin teknisesti ja sosiaalisesti, eivätkä he suinkaan ole välttämättä perinteiseen tapaan pappeja tai seuraa tiukasti kaikkia virallisen kirkon ohjeita. Tästä kontekstista nousevat sekä monet innovaatiot että myös kiistakysymykset kuten esimerkiksi kysymys virtuaaliehtoollisesta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastaus pandemiaan 

Kaikki edellä esitetyt mallit ja kysymykset ovat olleet jollakin tavalla esillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavassa reagoida COVID-19 pandemiaan. Aivan ensimmäinen reaktio oli kuitenkin tyrmistys ja sen mukanaan tuoma vetäytyminen kirkkolain ja -järjestyksen vaatiman minimin suojaan. Suomen luterilaisten kohdalla tämä merkitsi etupäässä rationaalisesti perusteltua rajoittumista perinteiseen protestanttiseen jumalanpalvelukseen, mikä näkyy kirkkohallituksen ja piispojen antamissa ohjeistuksissa, joista esittelen keskeisimmät varhaiset ohjeet seuraavaksi:

Kirkkohallitus kehotti hiippakuntia ja seurakuntia ”luopumaan seurakunnan kaikista kokoontumisista, jotka eivät ole välttämättömiä seurakunnan lakisääteisten tehtävien hoitamisen kannalta” ja varautumaan ”hoitamaan tehtäväänsä kaikissa olosuhteissa.” (Kirkkohallituksen ohjeistus 12.3.2020.) Perustehtävän kannalta keskeisiksi nähtiin jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset.

Piispat täydensivät tätä omalla ohjeistuksellaan, joka kehotti kulkemaan ihmisten rinnalla ja välittämään uskon ja toivon sanomaa. Kirkon tehtävä oli vaikeinakin aikoina jatkaa rukousta kansan ja koko maailman puolesta. Piispat näkivät jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset kirkon hengellisen elämän sydämeksi, joka kuului seurakunnan lakisääteisiin tehtäviin. 

Selvimmin piispojen jumalanpalvelusihanne kävi ilmi selväsanaisesta ohjeesta luopua messun vietosta: ”Piispat ovat yhdessä sopineet, että jumalanpalvelukset pidetään sanajumalanpalveluksina jokaisessa seurakunnassa siten, että paikalla ovat vain jumalanpalveluksen toimittajat. Jumalanpalvelukset striimataan ja lähetetään internetissä kussakin seurakunnassa käytettävissä olevin keinoin. Jumalanpalvelusten seurakunta muodostuu etäyhteyksin niihin osallistuvista.”(Piispojen ohjeistus 16.3.2020.)

Edelleen piispat suosittelivat, että jokaisen seurakunnan pääkirkko pidettäisiin jumalanpalveluksen jälkeen avoinna hiljentymistä ja yksityistä rukousta varten siten, että paikalla olisi pappi tai muu seurakunnan työntekijä keskustelua ja sielunhoitoa varten. Kirkolliset toimitukset järjestettäisiin poikkeusjärjestelyin ja rajoitetun seurakunnan läsnäollessa. 

Käytännössä tämä johti perinteisen protestanttisen jumalanpalveluksen virtuaalitoimittamiseen. Kysymys ehtoollisesta nousi laajemmin esiin vasta kiirastorstain lähestyessä ja silloinkin, sen lähtökohta tuntui olevan lähinnä seurakuntalaisten yksilöllisessä hartaudenharjoituksessa kirkon sakramentaalisen ja yhteisöllisen olemuksen sijaan. (Striimattavassa jumalanpalveluksessa voi viettää pienen joukon ehtoollista.)

Vertailun vuoksi selkeän sakramentaalisissa traditioissa vietettiin messua, eukaristiaa tai jumalallista liturgiaa läpi koko pandemia-ajan kulloistenkin rajoitusten mukaan. Tämä koski Suomessa erityisesti ortodokseja, katolisia ja anglikaaneja, jotka ovat kokeneet tämän johdosta myös avautumisen kohti uutta normaalia luontevaksi.

Luterilaisessa kirkossa taas  keskustelu keskittyi lähinnä teknisiin kysymyksiin. Keskustelua sävyttivät yhtäältä kirkkolain määräysten täyttäminen ja toisaalta niiden tulkitseminen rationaalisesti. Koska jumalanpalvelus voitiin tallentaa ja lähettää myöhemmin, eivät monet nähneet erityistä arvoa sunnuntain pääjumalanpalveluksen jatkumisella tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, mihin piispat kirkkojärjestyksen pohjalta kannustivat.

Ehtoollisen suhteen taas huomio kiinnittyi seurakuntalaisten yhdenvertaisuuteen siten, ettei välittyisi sellaista kuvaa, kuinka vain pieni joukko saattoi nauttia ehtoollista kirkossa, ja toisaalta virtuaaliehtoollisuuden mahdollisuuteen, jonka piispat yksiselitteisesti torjuivat. Sen sijaan keskustelua siunatun sakramentin toimittamisesta seurakuntalaisten kotiin tai jakamisesta kirkossa messun jälkeen koronaturvallisesti ei syntynyt ennen kuin vasta toisen aallon rajoittaessa uudelleen fyysistä jumalanpalvelusosallistumista vuoden loppua kohti. Merkittävin kirkon perinteestä nouseva luova sovellus oli hengellisen kommuunion rukouksen tarjoaminen myös luterilaiseen messuun striimin kautta osallistuville.

Kriisi paljastaa todelliset arvot

Edellä esitetyn perusteella yhteinen jumalanpalvelus oli ensimmäisen koronavuoden alussa luterilaisille ennen kaikkea yksisuuntainen sananjulistustapahtuma, joka kutsui yhteiseen rukoukseen ja piti yllä uskoa ja toivoa. Seurakunnan päiväjumalanpalveluksen jatkuminen kirkkojärjestyksen määräämällä tavalla katsottiin sinänsä merkitykselliseksi silloinkin, kun sille saattoi fyysisesti osallistua lähinnä vain toimittajien joukko. Ehtoollinen nähtiin käytännössä kirkkovuoden huippukohtiin ja henkilökohtaiseen hartaudenharjoitukseen liittyvänä riittinä, jonka yhteisöllinen arvo ja merkitys kirkon identiteetin kannalta jäi annettujen ohjeiden ja useimpien seurakuntien tosiasiallisten käytäntöjen jalkoihin. 

Jatkotyöskentelyn suhteen olisi hyvä pohtia ensinnäkin sitä, kuinka paljon tässä oli kyse paluusta pietistiseen umalanpalveluskäytäntöön, jossa seurakuntalaiset kävivät ehtoollisella vain muutaman kerran vuodessa; ja toiseksi sitä missä määrin modernin liturgisen liikkeen ja 1900-luvun loppupuolen jumalanpalvelusuudistusten  yhteisöllisyyttä ja sakramentaalisuutta korostavat arvot ovat todella juurtuneet sekä kirkkokansan että kirkonjohtajien omaan elämään.

Jumalanpalvelusuudistuksen näkökulmasta pandemia siirsi monin paikoin kelloa sadalla vuodella taaksepäin. Vaikeinta sopeutuminen oli modernia yhteisöllistä sekä perinteistä sakramentaalista jumalanpalveluselämää viettäville. Tietääkseni lopulta vain harvat seurakunnat  pyrkivät kehittämään aitoa vuorovaikutuksellisuutta seurakunnan virtuaalisessa jumalanpalveluselämässä. Samalla tavoin vain harvat papit viettivät messua säännöllisesti yksityisen tai sairaan ehtoollisen muodossa läpi vaikeimman pandemia-ajan oman kirkkoherransa luvalla.

Sen sijaan toimitusten kannalta välttämätön minimi hoidettiin mitä ilmeisemmin erityisen hyvin, jonka lisäksi erityisesti sairaalapapit kantoivat suuren vastuun omalla paikallaan ja oman poikkeuksellisen seurakuntansa osalta. Seurakunnat myös seurasivat tarkoin sekä maallisen että kirkollisen esivallan ohjeita ja perustivat toimintansa niihin. 

Nähtäväksi jää, miten avautuminen uuteen normaaliin tulee lopulta tapahtumaan ja mihin suuntaan jumalanpalvelus ja kirkkotilat tämän jälkeen kehittyvät. Pandemian alun vetäytymisestä huolimatta monien kokemus on, että sittemmin saavutettu muutos on väistämätön ja pysyvä ja virtuaalinen osallistuminen on tullut jäädäkseen. Monien kokemus on myös se, että sekä kirkkotiloilla että ruumiillisella kohtaamisella on erityinen arvo, eivätkä virtuaalinen osallistuminen ja kokonaisvaltainen jumalanpalveluselämä suinkaan sulje toisiaan pois. 

Mika K T Pajunen

Kirjallisuus ja lähteet

British Ritual Innovation under COVID-19. Joshua Edelman et al.

https://indd.adobe.com/view/6fe8a0a2-a121-4ca4-bd46-5cf4c2a7575f?mv=affiliate&mv2=red

Kieckhefer, Richard. Theology in Stone. Church Architecture from Byzantine to Berkeley. Oxford University Press. 2004.

Kirkkohallituksen ohjeistus 12.3.2020.
https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/valmius-ja-varautuminen/koronavirus 

Piispojen ohjeistus 16.3.2020.

https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/valmius-ja-varautuminen/koronavirus

Piispoilta ohjeita pääsiäiseen: Striimattavassa jumalanpalveluksessa voi viettää pienen joukon ehtoollista. Meri Toivanen. Kotimaa / Uutiset. 2020. [https://www.kotimaa.fi/artikkeli/piispoilta-ohjeita-paasiaiseen-striimattavassa-jumalanpalveluksessa-voi-viettaa-pienen-joukon-ehtoo/]